Hand. Cannot. Erase.

Hand. Cannot. Erase. on Steven Wilsonin neljäs soololevy. Edellinen The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) on erinomainen levy.  Fiktiiviset kauhutarinat saivat nyt vaihtua todellisuuteen, joka on surullisempi, pelottavampi ja masentavampi kuin edellisen levyn kertomukset.

Hand. Cannot. Erase. on konseptilevy. Albumin tarinat on rakennettu Joyce Vincentin elämän ja kuoleman ympärille. Vincent kuoli kodissaan vuonna 2003, mutta hänen ruumiinsa löydettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.  Hän kuoli sänkynsä viereen ennen joulua. Luurangoksi kuihtuneen ruumiin vierestä löytyi paketoituja joululahjoja. Kuolinsyy jäi selvittämättä.

Steven Wilson on vanhan liiton mies. Hän ampui haulikolla suorassa tv-lähetyksessä iPadeja ja iPodeja, sillä ne tuhoavat musiikinkuuntelukokemuksen. Helvetti jäätyy ennen kuin Stevenin levyt päätyvät Spotikkaan. Steven Wilson on kaikin puolin täydellinen mies: konseptilevyjä rakastava Pink Floyd -fani.

Levyn aloittava First Regret_3 Years Older paljastaa karun totuuden jo alkumetreillä; pääosan esittäjä kuolee. Kappale alkaa #muuten lähes samalla soundilla kuin Pink Floydin The Wall -levyn avaus In The Flesh. Kappale myös paljastaa, että Hand. Cannot. Erase. on elektronisempi kuin mikään aiempi Wilsonin levy. First Regret on myös hieno näyte Wilson kitarataidoista, sekä kehittyneestä laulutaidosta. Aiemmilla levyillä Wilsonin ääni on ollut hiukan ohut makuuni, mutta nyt se on käännetty eduksi. Ei, en osaa perustella tarkemmin. Reilu 12-minsanen teos on hieno alkusoitto todella vahvalle levylle.

Levyn nimikkoraita on kevyt AOR -biisi, joka on tarkoitettu meille radion musapäälliköille soitettavaksi radiossa. Hittibiisin mitaksi tehty mainio Manic Street Preachers –pastissi. Erinomainen kertsi, positiivinen fiilis ja kappaleen lopussa laukalle lähtevä basso toimii mainiosti.

Perfect Life on upea. Nainen, Joyce Vincent, kertoo elämästään. Rakastan tämän kappaleen tekstiä, soundeja, sointuja ja tunnelmaa.  Joyce Vincent eli täydellistä elämää, ainakin hänestä tehdyn dokumentin mukaan. Hän oli älykäs, kaunis, ”a high flyer” joka tapasi elämänsä aikana julkkiksia kuten Nelson Mandelan, Ben E. Kingin ja Stevie Wonderin.  Kappale tuntuu ehkä hiukan tylsältä aluksi, mutta loppupuolen sointukierto ja melodia avaavat taivaan portit.

Routinessa yhdistyy elektronisuus, ambient ja proge. Ninet Tayeb hoitaa Stevenin kanssa lauluosuudet. Wilson koelaulatti neljää muuta naista, mutta vasta Tayeb kelpasi. Kaksikon äänet sopivat yhteen täydellisesti. Vuorolaulu, joka loppuu huikeaan enkelistemmojen säestämään viimeiseen säkeistöön on neroutta. Erityiskiitosta kaadan tekstin lisäksi myös akkarimelodian,  kitarasoolon ja basson niskaan. Ja paljon kaadankin.  

Home Invasion/Regret #9 –biiseistä  löytyy paljon Pink Floyd -vaikutteita. Alun rähinästä huolimatta. Tältä varmaan olisi kuulostanut Dark Side of The Moon,  jos Nick Mason ja Rick Wright olisivat vetäneet spiidiä äänityksissä. Tämä on komea biisi.  Kuuden minsan kohdilta starttaava synasoolo on täydellisyyttä, jonka perään tuleva kitarasoolo on GFG eli Gift From God. Huikea. Synapörinässä on samaa uhkaavuutta kuin Pink Floydin The Wallissa. Tällaisen kuuntelukokemuksien jälkeen sitä tekisi mieli marssia kauppaan ja sijoittaa kaikki rahani synabassoihin.  Rakastan.  

Transiencen on maaginen.

Levyn päättävässä Happy Returns/Ascendant Here On -kappaleissa Joyce Vincent jättää kaihoisat jäähyväiset maailmalle. Teksti on surullinen, sävellys on jumalainen. Rakastan tätä pinnassa olevaa sähkökitaraa, jonka soolo loppuu kuin seinään ja viimeiset kaksi minuuttia enkelikuoro johdattaa Vincent Joycen viimeiselle matkalle. Matkalle, joka kesti yli kaksi vuotta ennen kuin hänet saatiin haudan lepoon.