lauantai 9. huhtikuuta 2016

Toimelan pimitetty purkupäätös


 Kirkonkylässä sijaitseva, Nurmijärven rakennusperintöselvityksessä kakkosluokkaan rankattu Toimela puretaan vanhuksille suunnatun rakentamisen tieltä. Asemakaava- ja rakennuslautakunta on käynyt tutustumassa Toimelaan ja kuullut usean vuoden ajan kunnan toiveita jyrätä Toimela ja saada rakentaa tilalle betonilla päällystettyä kolmikerroksista harmautta.
 

Menetelmä, jolla asia esiteltiin lautakunnassa – tai oikeammin haluttiin piilottaa – on tavallaan jopa kekseliäs; päätöstä ei löydy teknisen johtajan esityksestä, vaan se täytyy kaivaa kaavamerkinnästä. 

Toimelan kaavamerkintä oli aiemmin SR2: suojeltava rakennus. Asiaa on käsitelty nyt kolme vuotta, mutta koska päätös ei ole tyydyttänyt kuntaa, käsittelyä on jatkettu.  Kunta on päättänyt, että Toimela jyrätään, keinolla millä hyvänsä.
 

Asema- ja rakennuskaavalautakunnalle on esitelty Toimelan uusia suunnitelmia, joiden kaavamerkintään oli piilotettu uusi luokitus SR3. Sitä ei ole kirjattu esitykseen eikä päätökseen, vaan se piti itse etsiä ja löytää.  Sen sijaan asema- ja rakennuskaavalautakunnan kokouksessa teknisen johtajan esitys oli, että "asemakaava luo vain edellytykset Toimelan rakennuksen säilymiselle”. Teknisen johtajan esityksessä luodaan edellytykset Toimelan säilyttämiseksi, mutta pelkään että tontille on löytynyt jo rakentaja.
 

Poistettu SR2 merkintä tarkoittaa, että talo pitäisi säästää.SR3 tarkoittaa, että sen saa purkaa. SR3: Suojeltava rakennus. Historian ja miljöön kannalta merkittävä rakennus.  Rakennuksen ulkoasun säilyttäminen on suositeltavaa.  Ennen merkittävään muutokseen johtavaa rakennustoimenpidettä on kohde tarkoituksenmukaisella tavalla dokumentoitava välivaiheet mukaan lukien. Viimeinen lause on suomeksi: Ottakaa  valokuvia samalla, kun puratte koko roskan.
 

Rakennus säilyy parhaiten, kun sille löytyy tarpeellista käyttöä. Rakennetun ympäristön ajallinen kerroksellisuus on erityisen tärkeä vanhusväestölle, koska se muistuttaa menneestä ajasta ja luo elämään jatkuvuuden tunnetta.  Näin kauniisti kirjoitetaan purkutuomion saaneesta Toimelasta kaavan osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa.
 

Mietin, mitä varten tämä kaavamerkinnän muutos on piilotettu? Hyvien tapojen mukaista olisi ollut kirjoittaa päätökseen: ”Samassa yhteydessä SR2-merkintä muutetaan SR3-merkinnäksi. SR3-merkintä mahdollistaa Toimelan purkamisen”.
 

Taustalla lienee kunnan aiheellinen pelko, että museoviranomaiset puuttuisivat tähän, ja palauttaisivat SR2-merkinnän.  Siksi se on piilossa. Tietenkin.
 

Kunnan strategiaan on muuten kirjattu: ”Toimintamme ja päätöksentekomme on läpinäkyvää”.
 

Ei ole.
 

Miksi Toimela sitten pitäisi säilyttää? Kuvittele, että Nurmijärvellä olisi keskusta, jonka arkkitehtuurista yleiskuvaa hallitsisivat arkkitehtien suunnitelmat, eivät rakennusyhtiöt. Hienoa puurakentamista edustavat keskustat ovat kuolemassa Suomesta sukupuuttoon. Nurmijärvellä olisi mahdollisuus erottua edukseen.  Kävely Nurmijärven keskustan läpi voisi olla satunnaiselle jalankulkijalle matka Suomen historiaan. Nurmijärvellä voisi olla keskusta, jossa yhdistyy vanha perinteikäs rakentaminen moderniin arkkitehtuuriin.  Mikäli Toimela puretaan, muuttuu kulttuuriympäristö köyhemmäksi, kun tilalle saadaan masentavan harmaa kolmikerroksinen rakennus.
 

Nurmijärvi voisi olla positiivinen esimerkki siitä, että kaikkea ennen 60-lukua rakennettua ei tarvitse purkaa vedoten huonoon kuntoon.
 

Toimelalla on paikallishistoriallista merkitystä ja se on maiseman kannalta tärkeä rakennus. Rakennus on säilynyt yksityiskohdiltaan 1940-lukulaisena. Tällaisia taloja ei keskustoissa enää ole. Toimela muistuttaa meitä historiastamme.
 
Kuva: Nurmijärven kunta



perjantai 23. lokakuuta 2015

Ismo Kullervo Alanko





Olen Ismo Alanko -fani, tunnustan. Usko silti kun sanon, että Ismo on tehnyt todella hyvän levyn. Alangon tuotoksista 90 -luvun puolivälin Irti ja ensimmäinen Teholla levy ovat suosikkini. Nyt julkaistu Ismo Kullervo Alanko on kuin niiden rakkaudesta syntynyt jälkeläinen.  Tuotannollisesti albumin synat ovat hyvin paljon Irti -maailmasta ja ne kuuluisat "oikeat soittimet" tuovat mieleen Teholla -levyt. Tässä on nyt Spotikka -player. Laita levy soimaan.


Levyn käynnistävä Lintuperspektiivi on kertomus ikävästä, joka on puettu kauniiksi sävellykseksi. Tekstin ympärille on rakennettu hieno sävellys, joka on myös tuotannollisesti onnistunut. Pianosointuja tukevat torvet vahvistavat sinisillä äänillään kappaleen surumielisyytä. Kaiken lisäksi tässä on onnistunutta kitarointia. Pidän tästä matalalla, herkällä tavalla laulavasta Ismosta. Tuntuu myös siltä, että Alanko myös uskoo mitä laulaa.

 "Sä et tule mun luo, mut mä odotan sua" 

Kappaleen lopussa oleva kitarasoolo ja sen taustalla painavat torvet toimii.  Tällä levyllä torvet ja ne muut "oikeat soittimet" on valjastettu komeilla sovitusratkaisuilla tukemaan rock -bändiä. Onnistunut kombo.

Mikrokosmos on myös tuotannollisesti hieno. Panoroidut huilut, torvet ja akkarit ovat kuin ne korvakarkkikaupan lehmäkarkit. Ne ihanat sokeripäällysteiset, jotka jätettiin pussissa aina viimeiseksi. Kun kuuntelet biisin, niin huomaa väliosassa vaihtuva virvelisoundi, nakuttava, perkussiivinen,  akkari ja tokan säkeistön starttaa hieno torvi pöräytys oikealla ja akkari vasemmalla. Siinä sitä korvakarkkia koko rahalla. Tässä biisisissä on siis panoroinnit ns. kohdillaan.



Kieli jolla vaikenen taisi olla levyn ensimmäinen sinkkubiisi. Mielestäni ei parhaimmistoa, ainakaan säkeistön osalta, mutta kertsi on  ihan mainio.  Tämän kappaleen puhaltimia täytyy myös kehua ja saksofonisoolo olisi saanut olla pidempi. Livenä sitten.

Omat Laulut on mielestäni levyn vähiten hyvä biisi. Biisin intro on hyvä. Ehkä se intro on liian hyvä säkeistöön. Hirvittävää on se, että joku blogaaja, eli minä, tuottaa blogitekstissään levyä uusiksi. MUTTA mitä jos intron perään olisi tullut suoraan tuo b-osa? Lopussa kappale on parhaimmillaan. Bändi soi komeasti, rummut on väkevät ja torvissa on vähän samaa kuin vanhoissa Beatles -biiseissä.

Unelmia ja valheita on mielestäni tyypillinen Alanko -sävellys. Optimistinen kertosäe, johon on kirjoitettu varsin osuva teksti. Sähkökitara ja akkari unisonossa on myös hyvin Alankomaista. Heh, Alankomaista.  Hienot stemmat.  Ismo Alangon levy on ymmärtääkseni kirjoitettu naisille, mutta kyllä nelikymppinen elämän paskat(kin) puolet nähnyt rajamäkeläinen mies tähän samaistuu.

"Unelmamme availevat sylejänsä raukeina. Ennen unelmoimme vapaudesta, autoista, matkoista"

Liikemies on levyn parhaimmistoa. Kappale käynnistyy kauniina kuin Sueden mestariteos Faultlines. Hieno synapadi, kitarat ja perkusiivinen komppi luovat hienon tunnelman tälle upealle ja  varsin ajankohtaiselle tekstille.

"On pakko potkaista puolet työläisistä pihalle"

Voisin #muuten väittää, että tässä on säkeistössä sama synasoundi kuin on 4R orkesterin Poplaulajan vapaapäivä biisissä (?). Tämän biisin tuotanto on helvetin komeata kuultavaa. Erityisen paljon pidän kitaroista ja haikeasta mustalaistunnelmasta. Alangon surumielinen tulkinta tässäkin antaa ymmärtää, että Ismo tuntee mitä laulaa. Tämä on täydellinen biisi. Kuuntele! Tämä on biisi mitä kuunnellaan aamuneljältä punaviinilasi kädessä ja nuokutaan sohvalla. Kokeilin myös viskin kanssa, mutta kello oli vasta 23.28. Toimi silti.

Parisuhteen kehityskeskustelun vakiosanastosta on Ismo askarellut hienon kertsin Aivokääpiöön.  Ei tämä mikään naisten levy ole. Ei varmasti.

"Mä olen hölmö, pelle, aivokääpiö, kusipäämulkku. Tarkoitan hyvää, mut tuhoan kaiken tyhmyyksissäni."  

Tiedän tunteen. Väitän, että en ole ainoa. Aivokääpiön melankolinen, mutta silti toiveita herättävä teksti on onnistunut. Kyllä minä näihin ajatuksiin samaistun. Toisen säkeistön torvet ja viulu tuovat korostavat juuri SITÄ melankolisuutta.

Haudankaivaja on levyn paras biisi. Tämä on sitä täydellistä musiikkia. Upea teksti, jota säestää todella vahva ja uhkaava syna- ja torvimaisema. Onko tässä nyt niin, että tämä viimeisen säkeistön pelottava tunnelma on luotu sillä, että soinnut ei vaihdu, vaikka melodiassa vaihtuu. Tässä on Irti -levyn tunnelma. Se ei ole missään nimessä huono asia.

Kaunis suru kappaleessa on loitsumainen tunnelma.  Sanat ja kertsit muuttuu loitsuksi, kun riittävän usein hokee samaa. Tässä Kaunis suru -hokema yhdistettynä mainioon kitarointiin on oivallinen ratkaisu. Lopun viulu- vai sellosoolo on hieno.

Ehkä se on sello, sillä sillä polkaistaan käyntiin levyn päättävä Kieltäjä. Tämä kappale on ihana. Kyllä IHANA. Tässä on myös teksti, joka muhun osuu. Tässä on ollut ns. kaikenlaista viime kuukausina ja varsin osuvasti Ismo sen muotoilee:" En ymmärrä elämää, rakastan sitä. Kuoleman arvoitus tiellä mut pitää". Tuotannollisesti jälleen kaunista kuultavaa, torvet, viulut, kitarat sitä ja valtavan hienot stemmat.  Tässä on juomalaulun ainekset, kaikessa hyvässä. 
Suomalainen juomalaulu :"Yksin jään kuitenkin laulelemaan Hoosiannaa."



keskiviikko 5. elokuuta 2015

Roger Waters - Amused to Death



Tämä on levy, joka kaikkien pitää kuunnella. Tämä on samalla tavalla tärkeä kuin Pink Floydin The Wall tai The Dark Side of The Moon. Roger Watersin Amused to Death on mielestäni paras Pink Floydin levy, joka on julkaistu The Wallin jälkeen. 
Amused to Death julkaistiin vuonna 1992.  Waters kirjoitti ja äänitti konseptialbumiaan yli viisi vuotta. Albumin laulut ovat tv -kanavia, joita apina katsoo sohvalla.

Albumin tarinoissa pommitetaan Libya, muistellaan juutalaisia, käydään Vietnamissa, osoitetaan mieltä Kiinassa ja tietenkin katsotaan tv:tä. Tarinan apina on ihminen, jonka elämä päättyy television ääressä. This species has amused itself to death.
Albumi alkaa The Ballad of Bill Hubbardilla. Samplena on käytetty tarinaa, missä sotaveteraani Alfred "Raz" Razzel muistelee jättäneensä pahasti haavoittuneen Bill Hubbardin sotatantereelle, ei-kenenkään maalle. Vuosien päästä tarinan kertojalle selviää, että Bill Hubbard saatiin pelastettua sodasta ja kuolemansa jälkeen haudattiin sankarihautausmaalle.

Albumi päättyy tähän samaan tarinaan, missä kertoja toteaa helpottuneensa nähdessään Billin nimen muistomerkissä. Kaunis teksti, hieno aloitus levylle.

Roger Waters on ottanut levylle soittamaan kitaraa Jeff Beckin, joka oli ehdolla David Gilmourin tilalle Pink Floydiin vuona 1967. Nick Mason on kertonut, että kukaan ei kehdannut kysyä taitavaa Jeff Beckiä bändiin, vaan oli helpompi pyytää mukaan luokkakaveri David Gilmour.
The Wall levyllä Another Brick in the Wall on pilkottu kolmeen osaan. Amused to Deathilla What God Wants –biisistä löytyy kolme versiota.  Tämä kappale julkaistiin sinkkuna, mutta siihen tehtyä musiikkivideota en 90-luvulla muista nähneeni MTV:llä. Samanlaista hittiä kappaleesta ei tietenkään tullut kuin Another Brick in the Wallista. Vaikka tämän pitikin olla SE levyn hitti. Jumala, josta Waters laulaa on ihminen. Radikaaliateistiksi itseään kutsuvan Watersin viesti on se, että ihminen oikeuttaa itsensä tekemään kaikkea mitä haluaa jumalan nimissä.
God wants peace
God wants war
God wants famine
God wants chain stores

The Perfect Sense pt 1 ja 2 ovat levyn parhaimmistoa, varsinkin sävellyksinä.  Kappaleen ensimmäinen lause ”The monkey sat on a pile of stones and stared at the broken bone in his hand” on alkukohtaus Stanley Kubrickin 2001: A Space Odyssey elokuvasta.

Jos et ole nähnyt, niin katso. Waters pyysi Kubrickilta lupaa 90 - luvulla käyttää elokuvan sampleja, mutta Stanley kielsi käytön. Syynä saattaa olla se, että Kubrick on pyytänyt Pink Floydilta lupaa käyttää Atom Heart Motheria Clockwork Orangessa, mutta bändi kieltäytyi. KOSTO.

Tässä on Perfect Sense kappaleen originaali musiikkivideo, jossa on myös elokuvaa käytetty.

Ylitulkitsen kappaleen tekstiä. Pahoittelut. Tarinan apina on varmasti ihminen ja kappale on sarkastinen kuvaus ihmisestä. Se on ehkä koko ihmiskunnan historia. Alkaa apinalla, johdattelee läpi 1800 – luvun Straussin ”Viennese Quertit”, tähtien tutkimisen ja päättyy ydinsukellusveneeseen, joka on matkalla Edeniin. Hieno sävellys ja P.P. Arnoldin jumalainen laulu kruunaavat tämän mestariteoksen.

Katso video ja vertaa sitten kappaletta uuteen miksaukseen. Waters setä on nyt nimittäin käynyt haudanryöstömatkalla ja lisännyt Space Odussey 2001 elokuvasta Hal 9000 puheen:” Dave, stop. Stop, will you? Stop, Dave. Will you stop Dave? Stop, Dave. “ kappaleen intron päälle. Siihen se sopii. Sävellys on siis upea, mutta niin on myös teksti:

 Time is linear
Memory is a stranger
History is for fools
Man is a tool in the hands
Of the great God Almighty

Perfect Sense kappaleeseen on saatu mukaan myös Amerikan Mertaranta, legendaarinen koripalloselostaja Marv Albert selostamaan ydinsukellusveneen torpedoiskua öljynporauslautan rakenteisiin.

Luulin, että The Bravery of Being out of Range biisi on George Bushista tehty, mutta tuoreessa haastattelussa Waters paljasti, että siinä lauletaan Ronald Reaganista.  Kappaleen sanoitus on erinomainen ja varsin ajankohtainen edelleen.

Just love those laser guided bombs
They're really great
For righting wrongs
You hit the target
And win the game
From bars 3,000 miles away

Kuuntele alkuperäinen tästä

ja kuuntele uusi vaikka alhaalta Spotify -listalta.
Uusi intro. Rakastan. VÄITÄN, että Roger on aristellut 90-luvulla Pink Floydin soundimaailman käyttöä. Uusi sävelletty intro on HYVIN Pink Floydmainen. Welcome To The Machine kohtaa The Wall –levyn Empty Spacesin. Uudessa miksauksessa rummut ovat rouheammat ja taustalla soiva akkari on kauniisti nostettu pintaan.

Late Home Tonight biisin teksti on niin hienosti kirjoitettu, että ainoa keino todistaa se, on lainata sitä.  Kappale kertoo sotilaasta "Secure in the beauty of military life, there is no right or wrong, no questions only orders".  Ei ole oikeaa, eikä väärää. On vain käskyjä. Tämä opetetaan armeijassa (?).
Kappale on kertomus sodasta, josta tehdään viihdettä televisioon. "But that's okay see the children bleed It'll look great on the TV."
Kappale kertoo 80- luvun Libyan pommituksista. Gaddafi, tuon ajan tunnetuin terroristi oli amerikkalaisten tappolistalla, mutta eivät onnistuneet listimään pommituksilla häntä. Kappaleessa amerikkalaislentäjä nousee Oxfordin pelloilta suuntana Tripoli."Now the pilot's heartbeat slows, palms dry out, no questions only orders. "
Kappaleen teksti on kirjoitettu brittiläisen maanviljelijän näkökulmasta, joka katselee ilmaan nousevia amerikkalaisia F18 –hävittäjiä maatalonsa ikkunasta, eikä tiedä tai ymmärrä miksi Libyaa pommitetaan. Kappaleen lopussa viitataan libyalaisnaiseen, joka ei koskaan tule ymmärtämään miksi hänen piti kuolla "And in Tripoli another ordinary wife Stares at the dripping her old man hadn't Time to fix…"
Kappaleen pommitusefekti on mielestäni samat kuin vuoden 1983 Final Cut –levyllä. Biisin lentokoneen äänet, täydellistä melodiaa kuljettavat jouset ja upea teksti tekevät tästä ei niin vahvasta sävellyksestä todella upean. Roger Waters EI ehkä ole maailman paras laulaja ja tämä EI  ole maailman kaunein sävellys. Tekstillä, tuotannolla ja jousilla tästä on tehty liikuttava kuuntelukokemus.
Too Much Rope on tarina Vietnamin sodasta. Roger Waters muistuttaa kuuntelijoita, että 1900 – luvulla on ollut muitakin sodan uhreja kuin juutalaiset You don't have to be a Jew To disapprove of murder. Olen lainannut hävettävän paljon Watersin tekstejä, mutta tarve on tulkita ja kertoa miten hieno levy tämä on ja MIKSI KAIKKIEN PITÄISI TÄMÄ KUUNNELLA kokonaisuutena. Nyt pitkä lainaus, kertomus kun amerikkalainen sotaveteraani lähtee Vietnamiin ja kertoo mitä näkee:

And last night on TV
A Vietnam vet
Takes his beard and his pain
And his alienation twenty years
Back to Asia again
Sees the monsters they made
In formaldehyde floating 'round
Meets a gook on a bike
A good little tyke
A nice enough guy
With the same soldier's eyes

Täydellistä. Kappaleen tärkein lause on surullinen ja useasti toistuva Tears burn my eyes.
Watching TV on fiktio. Waters tarinoi protestoivasta huivipäisestä kiinalaistytöstä. Tarina sijoittuu Tianamonin aukiolle paikkaan, jossa vuonna 1989  tuntematon nuori mies pysäytti tankkien jonon seisomalla niiden edessä. SE kuuluisa video. Tämä tarina on kuitenkin keksitty, vaikka siinä lauletaan In Tiananmen Square Lost my baby there.
Tämä biisi on #muuten countrya ja mukaan fiittaamaan on kaivettu Eaglesin ja valtavan hienon soolobiisin, The Boys of Summerin, tehnyt Don Henley.  Rakastan myös Watching TV -biisin lausetta "She had perfect breasts, She had high hopes". 
Levyn kolme viimeistä biisiä ovat täyttä timanttia.  Three Wishes kappaleen teksti ja melodia ovat TÄYDELLISET. Tarina on muunnelma Midaksen kohtalosta, varo mitä toivot.

You see someone through the window
Who you've just learned to miss
And the road leads on to glory but
You've used up your last wish
Your last wish
And you want her to come home

Three Wishes biisin lopun sähkökitarat ja kuoro luovat äänimaiseman, jonka kaikki Taivaaseen uskovat kuulevat astuessaan loppusijoituspaikkaansa.

It’s a Miracle on laulettu kokonaan uusiksi. Sen kuulee. Kappaletta on taidettu hidastaa vuoden 2015 versiolle. Jos et jaksa kuunnella levyä tai edes tätä mestariteosta, lue kappaleen teksti. Roger Waters on onnistunut upottamaan tekstiin vitsin ristillä roikkuvasta Jeesuksesta, joka ristillä roikkuessaan sanoo Pietarille, joka kielsi Jessen kolmasti, näkevänsä hänen talon.

"In the Garden of Gethsemene my dear The Lord said Peter I can see Your house from here"

Tarinassa käydään läpi oikeat ihmeet :“A doctor in Manhattan Saved a dying man for free”, sekä tekaistut ihmeet :”We've got oceans of wine”. Myös Rogerin musiikillinen lempi-inhokki Andrew Lloyd Webber saa osansa, kun Waters toivoo maanjäristystä, jonka seurauksena kiinni pamahtavan pianon kannen alle jäisi Andrewn sormet.

"Then the piano lid comes down and breaks his fucking fingers It's a miracle"

Roger Waters vihaa Webberiä siitä syystä, että Phantom of The Opera on pöllitty Pink Floydin Echoes –biisistä. Jos et tunne teoksia, katso tämä:


Levyn päättävä Amused to Death alkaa samoilla sanoilla kuin Piper at the Gates of Dawn levyn  Take Thy Stetoscope and Walk. Kappale perustuu Neville Shuten kirjaan On the Beach. Samasta kirjasta ja tarinasta on laulanut myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit kappaleessa Viimeisellä rannalla. Kevyt ja kaunis sävellys. Tekstiä en ala tulkitsemaan, sillä en ole lukenut kirjaa.

No tears to cry no feelings left
This species has amused itself to death

Jos kuuntelet vain yhden biisin, niin kuuntele It’s a Miracle. Täydellisen kokemuksen saat, kun ostat levyn, avaat viinin, laita levy soimaan ja lue sanoja. 


maanantai 25. toukokuuta 2015

Polkujuoksua



Viihdyn metsässä lenkkipoluilla. Minusta on tulossa polkujuoksija, mikä tarkoittaa sitä, että jatkan surffaamista trendien huipulla. Minulla on jo SoMesta tuttu "iskävartalo" ja harrastan kevään trendilajia polkujuoksua.

Tunnustan. Minulla on ollut "iskävartalo" jo 15 vuotta. Olen myös metsässä juossut ennen tätä kevättä.

Polkujuoksu on raskaampaa kuin juoksu tiellä. Maastojuoksu vaatii lihaksilta enemmän ja metsässä vauhti tuntuu kovemmalta kuin asfaltilla. Metsässä juostessa ei kannata nopeutta miettiä vaan juosta aikaa. Ja viettää aikaa metsässä.

Juoksen Hoka One Onen -kengillä. Hankin kengät kun sain jalkapohjan jännekalvon tulehduksen eli plantaarifaskiitin. Hokan jättivaimennetut kengät nopeuttivat paluuta lenkkipoluille. Kengät on ilmeisesti suunniteltu alun perin vuoren alasjuoksuun. Asfaltilla meno on hiukan vaappumista, mutta juurien ja kivien päällä nämä kengät ovat täydelliset. Pohjassa on hyvä pito ja terävät kivet ei tunnu pohjan läpi.



Sunnuntaina lähdin tutustumaan Kytäjä-Usmin ulkoilualueeseen. Kytäjä-Usmilla on viisi eri paikoitusaluetta eri puolilla aluetta. Itse jätin autoni kytäjäntien parkkipaikalle, josta oli viiden kilometrin matka Suolijärvelle.  Menomatka 5.35 km ja paluumatka 5.28 km.


Reitti parkkipaikalta Suolijärvelle oli pääosin leveätä hiekkatietä, joka onneksi kapeni säännöllisesti hienoksi metsäpoluiksi. Reitti oli sen verran helppokulkuista, että vauhti oli melko reipasta poluille.

 
Matka Suolijärvelle taittui reippaasti, ainoastaan viimeinen 300 metriä oli melko vaikea kulkuista polkua, joka kulkee suhteellisen jyrkkää mäkeä pitkin.


Suolijärven kohteesta löytyy WC, nuotiopaikka, laituri, sekä hyvin tilaa vaikka useammankin teltan pystyttämistä varten. Alueen järvimaisema on todella näyttävä. Kohteesta avautuu täydellinen maisema järvelle.

 


lauantai 28. maaliskuuta 2015

A New Day Rising


Von Hertzen Brothers teki hyvän erinomaisen rock -levyn, jossa on vain kaksi kitarasooloa, mutta todella paljon hienoa kitarointia.
Levyn aloittava New Day Rising on iso rock -hitti.  Kitarariffi ja laulustemmat on sitä VHB:ta itseään, vaikka tässä on Amerikan meininki. Tästä syystä olin ensikuuntelun jälkeen hiukan skeptinen, sillä VHB kuulosti enemmän amerikkalaiselta stadionrockbändiltä, kuin suomalaiselta progejätiltä.  Foo Fighters -vertailu on ymmärrettävää sillä on tässä paljon The Pretender -henkeä.
 

You Don’t Know My Name jatkaa siitä mihin New Day Rising loppuu, tosin suuremmalla vaihteella. Helvetin hyvä bassosoundi, vai onko bassosyna, joka pörisee taustalla ekan kertsin jälkeen.  Säkeistön basso- vai onko baritonikitarariffi laukkaa komeasti.  Tässä biisissä on muutenkin aivan järjettömän kova meininki. Säröllä oleva laulu ja lopun laulustemmoilta kuulostavat kitarat ovat mahtavat. Hienosti panoroitu a cappella -laulu on mahtava lopetus biisille. Levyn parhaimmistoa.
Trouble on grungevääntö 90 -luvulta. Tässä on Alice in Chainsia, Soundgardenia ja erittäin paljon VHB:tä. Kitarariffi on vahva. Laulun kanssa satunnaisesti unisonossa menevä farfisa(?) on erinomainen. Onko kertsin stemmoissa leslie -efekti? Toisen säkeistön taustalla oleva lauluhymistely on hieno oivallus. Täytyy myös hehkuttaa proge- ja samalla myös varsin musemaista välikohtaa. Toimii.  Tässä kappaleessa on paljon korvakarkkia aka earcandya, jota löytyy lisää joka kuuntelukerralla.  
Kuva: Ville Juurikkala. Lähde: bändin kotisivu. Laita mailia jos ei saa käyttää. Anteeksi.
Black Rainin melankolisuus toimii.  Ilmava kappale, jonka järjettömän kaunista melodiaa tukee Kien mahtava kitarointi. Viulut ja sellot ovat komea lisä, joille bändi/tuottaja on jättänyt hienosti tilaa  miksauksessa.   Kappaleen loppuun olisin toivonut vielä yhtä kertsin kiertoa tai kitarasooloa. Anteeksi, yritänkö tuottaa albumia uudelleen?
Hold Me Upin säkeistö on kaunis. Tämä on todennäköisesti SE biisi, joka jaetaan radioasemille toivoen, että tästä tulee se mainstream -hitti. Tämän levyn Flowers and Rust.   Minulle tämä on se biisi, joka on levyn vähiten hyvä. Tämä ei ole huono biisi, mutta jotenkin ei sovi kokonaisuuteen. Hold Me Up jatkaa samassa tunnelmassa, johon Black Rain jäi, mutta ei yllä samanlaiseen kauneuteen johon Black Rain jättää kuuntelijansa.  Black Rainin perään olisi voinut pitänyt tulla Love Burns.  
Love Burnsin kitarariffi, joka menee osittain unisonosssa laulun kanssa toimii hienosti.  Tuotannollisesti mainio ajatus on vetää instrumentaalikertosäe, ennen oikeaa kertsiä. Instrumentaalikertsissä bändi kuulostaa ajoittain Boulevard of Brokean Dreams – aikakauden Green Daylta. Love Burns on hiukan outo, sillä siinä on monta osaa ja alun hienoon säkeistömelodiaan ei  kappaleen edetessä enää palata. Yksi säkeistö sillä melodialla olisi vielä toiminut. Taasko minä tuotan. Lopetan nyt. Ennen kertsiä taustalla kulkeva urku on 70 -luvun Genesistä. Toimii.

Dreams kappaleen teksti ja sävellys on kuin Robbie Williamsin levyltä. Ei tämä mikään Feel ole, vaan Road to Mandalay.  Helvetin kovan rock –levyn keskellä tämä kappale on hiukan hiukan outo. Tunnustan, en pitänyt tästä aluksi.  Nyt rakastan.  Kappaleen melodia on todella kaunis.  Biisi toimi #muuten todella hyvin livenä. Jos nyt vielä kerran saan tuottaa, niin tämän kappaleen kertsin  stemmat nostaisin kovemmalle. Oktaavia korkeammalla menevä Mikon stemma oli livenä niin hyvä, että sen olisi tähän albumiversioon myös halunnut. Käykää kokemassa tämä biisi livenä.

Sunday Child on levyn paras biisi.  Tässä on todella paljon Anathemaa.  Tämä on iso biisi, mahtava teksti ja upea bassoriffi. Biisi on niin järjettömän kova, etten keksi sanoja joilla tätä voisi kuvailla. Eeppinen ja jumalainen on poistettu kuluneina sanoina sanavarastosta. Niiden käyttö on kielletty.  Tämän biisin bassossa on myös hyvin paljon Musea, kuten on myös tätä seuraavassa The Destitutessa. Biisin teksti on progeoppikirjan sivuilta ”Näin teet hyvät progebiisin sanat”.


“I am a lighthouse keeper on the other side / And you may feel that my light is keeping you alive” 
Ennustan, että tulevissa levyarvioissa bändiä verrataan Museen, sillä muroiksi vedetty bassosoundi muistuttaa kovin Chris Wolstenholmen soundia. Monet riffit on myös suoraan musen maailmassa.  Tässä biisissä on SE levyn toinen kitarasoolo.

Levyn päättävä Hibernating Heart on kaunis.  Hieno esimerkki siitä, että biisiä ei tarvitse ahtaa ja soittaa täyteen vaan sen voi jättää myös  ilman rumpuja. Ja ilman kitarasooloa. Biisin utuinen tunnelma tietenkin huutaa David Gilmourmaista kitarasooloa. Se jäänee livepuolelle.   Kappaleessa on vahva tunnelma.
Kie Von Hertzen on tyylikäs soittaja. New Day Risingillä on todella komeita kitarajuttuja; Sunday Childin kitarariffi, Love Burnsin laulun kanssa unisonossa menevä leadi,  joka kasvattaa biisiä komeasti. Troublessa on todella väkevä riffi.  Myös You Don’t Know My Namen kitarariffi on aivan helvetin hyvä ja aivan kappaleen lopussa oleva kitarointi kuulostaa hiukan laululta. Taisin sen jo aiemmin kirjoittaa. Levyllä ei taida tosiaan olla kuin kaksi kitarasooloa, mutta järjettömän paljon hienoja kitarajuttuja. On varsin tyylikästä malttaa olla soittamatta paljon, vaikka taitoa on.
Olin Tallinn Music Weekillä vuosi sitten Universal Musicin kutsumana.  Tapahtumassa esiintyi myös VHB.  Päätin etukäteen, etten alkoholin innoittamana lähde hehkuttamaan bändille heidän hienoutta. Keikan jälkeen baariin saapui bändi. Istuimme samassa seurueessa. Aloitin varovaisesti kehumalla Kien kitaroita, niitä Custom Shopin Stratoja, jotka ovat valtavan hienoja. Samaan hengen vetoon olin aloittamassa jäätävän hehkumisen hänen soittotaidoistaan, kunnes muistin lupaukseni. Nousin pöydästä kesken lauseen ja kävelin hotellille nukkumaan. Se oli siis varsin tyylikäs päätös keskustelulle.
Takaisin asiaan.
Pari sanaa panoroinnista; VHB tekee sen hienosti. Kannattaa kuunnella albumia kuulokkeet korvilla ja kuunnella mitä kaikkea biiseissä tapahtuu. Panoroinnilla tämä bändi saa kasvatettua biisejä huikeisiin mittasuhteisiin. Paras esimerkki on tietenkin Sunday Child, jossa kertsin kuorot ovat todella leveällä. Suosittelen myös You Don’t Know My Namea, kuuntele laulun delay ja fiilistele säkeistön basso- ja kitarameininkiä. Todella kova.  Kuuntele myös miten Black Raininssa akkari on panoroitu kertsissä oikealle jättäen orkesteroinnille tilaa soida vasemmalla.
Vaikka bändiä vertaan Museen tai Foo Fightersiin, niin silti bändi kuulostaa Von Hertzen Brotherisilta. VHB on isoja biisejä, hienoja stemmoja ja mahtavaa soittamista.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Hand. Cannot. Erase.


Hand. Cannot. Erase. on Steven Wilsonin neljäs soololevy. Edellinen The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) on erinomainen levy.  Fiktiiviset kauhutarinat saivat nyt vaihtua todellisuuteen, joka on surullisempi, pelottavampi ja masentavampi kuin edellisen levyn kertomukset.


Hand. Cannot. Erase. on konseptilevy. Albumin tarinat on rakennettu Joyce Vincentin elämän ja kuoleman ympärille. Vincent kuoli kodissaan vuonna 2003, mutta hänen ruumiinsa löydettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.  Hän kuoli sänkynsä viereen ennen joulua. Luurangoksi kuihtuneen ruumiin vierestä löytyi paketoituja joululahjoja. Kuolinsyy jäi selvittämättä.
Steven Wilson on vanhan liiton mies. Hän ampui haulikolla suorassa tv-lähetyksessä iPadeja ja iPodeja, sillä ne tuhoavat musiikinkuuntelukokemuksen. Helvetti jäätyy ennen kuin Stevenin levyt päätyvät Spotikkaan. Steven Wilson on kaikin puolin täydellinen mies: konseptilevyjä rakastava Pink Floyd -fani.

Levyn aloittava First Regret_3 Years Older paljastaa karun totuuden jo alkumetreillä; pääosan esittäjä kuolee. Kappale alkaa #muuten lähes samalla soundilla kuin Pink Floydin The Wall -levyn avaus In The Flesh. Kappale myös paljastaa, että Hand. Cannot. Erase. on elektronisempi kuin mikään aiempi Wilsonin levy. First Regret on myös hieno näyte Wilson kitarataidoista, sekä kehittyneestä laulutaidosta. Aiemmilla levyillä Wilsonin ääni on ollut hiukan ohut makuuni, mutta nyt se on käännetty eduksi. Ei, en osaa perustella tarkemmin. Reilu 12-minsanen teos on hieno alkusoitto todella vahvalle levylle.


Levyn nimikkoraita on kevyt AOR -biisi, joka on tarkoitettu meille radion musapäälliköille soitettavaksi radiossa. Hittibiisin mitaksi tehty mainio Manic Street Preachers –pastissi. Erinomainen kertsi, positiivinen fiilis ja kappaleen lopussa laukalle lähtevä basso toimii mainiosti.

Perfect Life on upea. Nainen, Joyce Vincent, kertoo elämästään. Rakastan tämän kappaleen tekstiä, soundeja, sointuja ja tunnelmaa.  Joyce Vincent eli täydellistä elämää, ainakin hänestä tehdyn dokumentin mukaan. Hän oli älykäs, kaunis, ”a high flyer” joka tapasi elämänsä aikana julkkiksia kuten Nelson Mandelan, Ben E. Kingin ja Stevie Wonderin.  Kappale tuntuu ehkä hiukan tylsältä aluksi, mutta loppupuolen sointukierto ja melodia avaavat taivaan portit.



Routinessa yhdistyy elektronisuus, ambient ja proge. Ninet Tayeb hoitaa Stevenin kanssa lauluosuudet. Wilson koelaulatti neljää muuta naista, mutta vasta Tayeb kelpasi. Kaksikon äänet sopivat yhteen täydellisesti. Vuorolaulu, joka loppuu huikeaan enkelistemmojen säestämään viimeiseen säkeistöön on neroutta. Erityiskiitosta kaadan tekstin lisäksi myös akkarimelodian,  kitarasoolon ja basson niskaan. Ja paljon kaadankin.  
Home Invasion/Regret #9 –biiseistä  löytyy paljon Pink Floyd -vaikutteita. Alun rähinästä huolimatta. Tältä varmaan olisi kuulostanut Dark Side of The Moon,  jos Nick Mason ja Rick Wright olisivat vetäneet spiidiä äänityksissä. Tämä on komea biisi.  Kuuden minsan kohdilta starttaava synasoolo on täydellisyyttä, jonka perään tuleva kitarasoolo on GFG eli Gift From God. Huikea. Synapörinässä on samaa uhkaavuutta kuin Pink Floydin The Wallissa. Tällaisen kuuntelukokemuksien jälkeen sitä tekisi mieli marssia kauppaan ja sijoittaa kaikki rahani synabassoihin.  Rakastan.  
Transiencen on maaginen.
Levyn päättävässä Happy Returns/Ascendant Here On -kappaleissa Joyce Vincent jättää kaihoisat jäähyväiset maailmalle. Teksti on surullinen, sävellys on jumalainen. Rakastan tätä pinnassa olevaa sähkökitaraa, jonka soolo loppuu kuin seinään ja viimeiset kaksi minuuttia enkelikuoro johdattaa Vincent Joycen viimeiselle matkalle. Matkalle, joka kesti yli kaksi vuotta ennen kuin hänet saatiin haudan lepoon.