Anathema - Distant Satellites

Elämäni ensimmäinen kirjoitettu levyarvio.

Olen tehnyt ennenkin levyarvioita, mutta vain suullisesti. Voin listata tässä ne kaikki: aivan saatanan hyvä, helvetin hyvä, maailman paras levy (Pink Floydin koko tuotanto) ja ihan paska. Siinä ne taitaa olla. Tunnen musiikkimakuni sen verran hyvin, että ihan paskoihin levyihin en nykyisin törmää.  Ne kuuluu kp –listalle; kuuntelematta paskaa. Kuulostaa ylpeilyltä, mutta sitä tämä ei ole. Tämä on ajanhallintaa ja omaa mielenterveystyötä. Elämä on liian lyhyt huonon musiikin kuunteluun.

Anatheman Distant Satellites on aivan saatanan hyvä levy.

 

Levyn alku on surullinen, kaunis ja samalla valtavan henkeäsalpaava kokemus.  The Lost Song Part 1 on jumalainen sävellys, missä on vahva teksti.  Tällaisia kappaleita Chris Martinin olisi pitänyt säveltää uudelle Coldplayn levylle. Rakastan myös progea kosiskelevaa komppia.  Bändi on kevyempi versio Porcupine Treestä.

The Lost Song Part 2 on yksi hienoimmista tänä vuonna julkaistuista biiseistä. Jos Pink Floyd ei julkaisisi tänä vuonna uutta levyä (7.11.), niin julistaisin tämän vuoden parhaaksi ulkomaiseksi albumiksi. 

The Lost Song Part 2 kasvaa ajoittain jo liian mahtipontiseksi, sillä jouset yrittävät jyrätä Leen laulun yli, mutta se ei haittaa. Tämä biisi ja sen teksti kantaa. Tämä kappale on jättimäinen. Hengästyttävä.

Dusk (Dark is Descending) on todiste siitä, että mies- ja naislaulaja bändissä voi toimia. Tuli #muuten mieleen, että Janis Joplinin jälkeen maailmassa ei ole ollut montaa hyvää naisrocklaulajaa. Tai ei niitä ainakaan levylle asti ole päätynyt. Anatheman Lee Douglas on erinomainen laulaja monestakin syystä. Erityisesti arvostan sitä, että kun hän laulaa, niin Anathema ei kuulosta Nightwishiltä tai Within Temptationilta. Anathema kuulostaa progelta. Asiaan. Duskissa on myös maagisen hieno pianolla soitettu välikohta.

Arielin pianoriffi on myös loistava. Junnaava hypnoottinen biisi mikä kasvaa huikeisiin mittoihin. Arielin sanat on kaivettu Per Gesslen tai Sunrise Avenuen sanoitusarkusta, mutta tässäkin yksinkertaisuus toimii.

I found you
In the dark
I found you
In the dark

Don't leave me
Here
Don't leave me

Toistossa on tehoa.  Tuo säe taitaa tulla kolmasti. Biisin pianoriffiä toistetaan reilut 6 minsaa. Koko kappaleen ajan. Pianoriffia tukemaan saapuu jouset, joiden päälle istuu komeasti sähkökitara, jossa on täydellinen soundi. Keikoilla konfettia tykin suusta tähän kohtaan ja paljon. Lupaan itkeä.

The Lost Song Part 3 ei ole niin hyvä kuin kappaleen aiemmat osat, mutta arvostan miten suureksi tämäkin teos kasvaa.  

Anathema ja You’re Not Alone biisit olisi voinut jättää pois, mutta ilman niitä levyn loppupuoli ei kuulostaisi näin hienolta.

Firelight. Jumalauta, välisoitto laulujen välissä. Instrumentaalifiilistely, joka johdattaa kuulijan levyn kauneimman teoksen kimppuun. Distant Satellites on vuoden paras ulkomainen kappale. Tähän mennessä. Oh, it makes me wanna cry, kuten siinä lauletaan.  Tämä eepos kasvaa ja kasvaa, mutta sitten tapahtuu jotain valtavan hienoa ja odottamatonta, nimittän teknobasari. Utuilua, pianoa ja päälle jäätävän komea tomikomppi. Tämän olisi pitänyt olla levyn viimeinen kappale. Näin hienon sävellyksen jälkeen ei kannata soittaa enää mitään. Koskaan.

Ostakaa lp ja menkää keikalle. Niin minäkin teen. Anathema The Circus 7.11 ja Pakkahuone 8.11.