lauantai 28. maaliskuuta 2015

A New Day Rising


Von Hertzen Brothers teki hyvän erinomaisen rock -levyn, jossa on vain kaksi kitarasooloa, mutta todella paljon hienoa kitarointia.
Levyn aloittava New Day Rising on iso rock -hitti.  Kitarariffi ja laulustemmat on sitä VHB:ta itseään, vaikka tässä on Amerikan meininki. Tästä syystä olin ensikuuntelun jälkeen hiukan skeptinen, sillä VHB kuulosti enemmän amerikkalaiselta stadionrockbändiltä, kuin suomalaiselta progejätiltä.  Foo Fighters -vertailu on ymmärrettävää sillä on tässä paljon The Pretender -henkeä.
 

You Don’t Know My Name jatkaa siitä mihin New Day Rising loppuu, tosin suuremmalla vaihteella. Helvetin hyvä bassosoundi, vai onko bassosyna, joka pörisee taustalla ekan kertsin jälkeen.  Säkeistön basso- vai onko baritonikitarariffi laukkaa komeasti.  Tässä biisissä on muutenkin aivan järjettömän kova meininki. Säröllä oleva laulu ja lopun laulustemmoilta kuulostavat kitarat ovat mahtavat. Hienosti panoroitu a cappella -laulu on mahtava lopetus biisille. Levyn parhaimmistoa.
Trouble on grungevääntö 90 -luvulta. Tässä on Alice in Chainsia, Soundgardenia ja erittäin paljon VHB:tä. Kitarariffi on vahva. Laulun kanssa satunnaisesti unisonossa menevä farfisa(?) on erinomainen. Onko kertsin stemmoissa leslie -efekti? Toisen säkeistön taustalla oleva lauluhymistely on hieno oivallus. Täytyy myös hehkuttaa proge- ja samalla myös varsin musemaista välikohtaa. Toimii.  Tässä kappaleessa on paljon korvakarkkia aka earcandya, jota löytyy lisää joka kuuntelukerralla.  
Kuva: Ville Juurikkala. Lähde: bändin kotisivu. Laita mailia jos ei saa käyttää. Anteeksi.
Black Rainin melankolisuus toimii.  Ilmava kappale, jonka järjettömän kaunista melodiaa tukee Kien mahtava kitarointi. Viulut ja sellot ovat komea lisä, joille bändi/tuottaja on jättänyt hienosti tilaa  miksauksessa.   Kappaleen loppuun olisin toivonut vielä yhtä kertsin kiertoa tai kitarasooloa. Anteeksi, yritänkö tuottaa albumia uudelleen?
Hold Me Upin säkeistö on kaunis. Tämä on todennäköisesti SE biisi, joka jaetaan radioasemille toivoen, että tästä tulee se mainstream -hitti. Tämän levyn Flowers and Rust.   Minulle tämä on se biisi, joka on levyn vähiten hyvä. Tämä ei ole huono biisi, mutta jotenkin ei sovi kokonaisuuteen. Hold Me Up jatkaa samassa tunnelmassa, johon Black Rain jäi, mutta ei yllä samanlaiseen kauneuteen johon Black Rain jättää kuuntelijansa.  Black Rainin perään olisi voinut pitänyt tulla Love Burns.  
Love Burnsin kitarariffi, joka menee osittain unisonosssa laulun kanssa toimii hienosti.  Tuotannollisesti mainio ajatus on vetää instrumentaalikertosäe, ennen oikeaa kertsiä. Instrumentaalikertsissä bändi kuulostaa ajoittain Boulevard of Brokean Dreams – aikakauden Green Daylta. Love Burns on hiukan outo, sillä siinä on monta osaa ja alun hienoon säkeistömelodiaan ei  kappaleen edetessä enää palata. Yksi säkeistö sillä melodialla olisi vielä toiminut. Taasko minä tuotan. Lopetan nyt. Ennen kertsiä taustalla kulkeva urku on 70 -luvun Genesistä. Toimii.

Dreams kappaleen teksti ja sävellys on kuin Robbie Williamsin levyltä. Ei tämä mikään Feel ole, vaan Road to Mandalay.  Helvetin kovan rock –levyn keskellä tämä kappale on hiukan hiukan outo. Tunnustan, en pitänyt tästä aluksi.  Nyt rakastan.  Kappaleen melodia on todella kaunis.  Biisi toimi #muuten todella hyvin livenä. Jos nyt vielä kerran saan tuottaa, niin tämän kappaleen kertsin  stemmat nostaisin kovemmalle. Oktaavia korkeammalla menevä Mikon stemma oli livenä niin hyvä, että sen olisi tähän albumiversioon myös halunnut. Käykää kokemassa tämä biisi livenä.

Sunday Child on levyn paras biisi.  Tässä on todella paljon Anathemaa.  Tämä on iso biisi, mahtava teksti ja upea bassoriffi. Biisi on niin järjettömän kova, etten keksi sanoja joilla tätä voisi kuvailla. Eeppinen ja jumalainen on poistettu kuluneina sanoina sanavarastosta. Niiden käyttö on kielletty.  Tämän biisin bassossa on myös hyvin paljon Musea, kuten on myös tätä seuraavassa The Destitutessa. Biisin teksti on progeoppikirjan sivuilta ”Näin teet hyvät progebiisin sanat”.


“I am a lighthouse keeper on the other side / And you may feel that my light is keeping you alive” 
Ennustan, että tulevissa levyarvioissa bändiä verrataan Museen, sillä muroiksi vedetty bassosoundi muistuttaa kovin Chris Wolstenholmen soundia. Monet riffit on myös suoraan musen maailmassa.  Tässä biisissä on SE levyn toinen kitarasoolo.

Levyn päättävä Hibernating Heart on kaunis.  Hieno esimerkki siitä, että biisiä ei tarvitse ahtaa ja soittaa täyteen vaan sen voi jättää myös  ilman rumpuja. Ja ilman kitarasooloa. Biisin utuinen tunnelma tietenkin huutaa David Gilmourmaista kitarasooloa. Se jäänee livepuolelle.   Kappaleessa on vahva tunnelma.
Kie Von Hertzen on tyylikäs soittaja. New Day Risingillä on todella komeita kitarajuttuja; Sunday Childin kitarariffi, Love Burnsin laulun kanssa unisonossa menevä leadi,  joka kasvattaa biisiä komeasti. Troublessa on todella väkevä riffi.  Myös You Don’t Know My Namen kitarariffi on aivan helvetin hyvä ja aivan kappaleen lopussa oleva kitarointi kuulostaa hiukan laululta. Taisin sen jo aiemmin kirjoittaa. Levyllä ei taida tosiaan olla kuin kaksi kitarasooloa, mutta järjettömän paljon hienoja kitarajuttuja. On varsin tyylikästä malttaa olla soittamatta paljon, vaikka taitoa on.
Olin Tallinn Music Weekillä vuosi sitten Universal Musicin kutsumana.  Tapahtumassa esiintyi myös VHB.  Päätin etukäteen, etten alkoholin innoittamana lähde hehkuttamaan bändille heidän hienoutta. Keikan jälkeen baariin saapui bändi. Istuimme samassa seurueessa. Aloitin varovaisesti kehumalla Kien kitaroita, niitä Custom Shopin Stratoja, jotka ovat valtavan hienoja. Samaan hengen vetoon olin aloittamassa jäätävän hehkumisen hänen soittotaidoistaan, kunnes muistin lupaukseni. Nousin pöydästä kesken lauseen ja kävelin hotellille nukkumaan. Se oli siis varsin tyylikäs päätös keskustelulle.
Takaisin asiaan.
Pari sanaa panoroinnista; VHB tekee sen hienosti. Kannattaa kuunnella albumia kuulokkeet korvilla ja kuunnella mitä kaikkea biiseissä tapahtuu. Panoroinnilla tämä bändi saa kasvatettua biisejä huikeisiin mittasuhteisiin. Paras esimerkki on tietenkin Sunday Child, jossa kertsin kuorot ovat todella leveällä. Suosittelen myös You Don’t Know My Namea, kuuntele laulun delay ja fiilistele säkeistön basso- ja kitarameininkiä. Todella kova.  Kuuntele myös miten Black Raininssa akkari on panoroitu kertsissä oikealle jättäen orkesteroinnille tilaa soida vasemmalla.
Vaikka bändiä vertaan Museen tai Foo Fightersiin, niin silti bändi kuulostaa Von Hertzen Brotherisilta. VHB on isoja biisejä, hienoja stemmoja ja mahtavaa soittamista.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Hand. Cannot. Erase.


Hand. Cannot. Erase. on Steven Wilsonin neljäs soololevy. Edellinen The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) on erinomainen levy.  Fiktiiviset kauhutarinat saivat nyt vaihtua todellisuuteen, joka on surullisempi, pelottavampi ja masentavampi kuin edellisen levyn kertomukset.


Hand. Cannot. Erase. on konseptilevy. Albumin tarinat on rakennettu Joyce Vincentin elämän ja kuoleman ympärille. Vincent kuoli kodissaan vuonna 2003, mutta hänen ruumiinsa löydettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.  Hän kuoli sänkynsä viereen ennen joulua. Luurangoksi kuihtuneen ruumiin vierestä löytyi paketoituja joululahjoja. Kuolinsyy jäi selvittämättä.
Steven Wilson on vanhan liiton mies. Hän ampui haulikolla suorassa tv-lähetyksessä iPadeja ja iPodeja, sillä ne tuhoavat musiikinkuuntelukokemuksen. Helvetti jäätyy ennen kuin Stevenin levyt päätyvät Spotikkaan. Steven Wilson on kaikin puolin täydellinen mies: konseptilevyjä rakastava Pink Floyd -fani.

Levyn aloittava First Regret_3 Years Older paljastaa karun totuuden jo alkumetreillä; pääosan esittäjä kuolee. Kappale alkaa #muuten lähes samalla soundilla kuin Pink Floydin The Wall -levyn avaus In The Flesh. Kappale myös paljastaa, että Hand. Cannot. Erase. on elektronisempi kuin mikään aiempi Wilsonin levy. First Regret on myös hieno näyte Wilson kitarataidoista, sekä kehittyneestä laulutaidosta. Aiemmilla levyillä Wilsonin ääni on ollut hiukan ohut makuuni, mutta nyt se on käännetty eduksi. Ei, en osaa perustella tarkemmin. Reilu 12-minsanen teos on hieno alkusoitto todella vahvalle levylle.


Levyn nimikkoraita on kevyt AOR -biisi, joka on tarkoitettu meille radion musapäälliköille soitettavaksi radiossa. Hittibiisin mitaksi tehty mainio Manic Street Preachers –pastissi. Erinomainen kertsi, positiivinen fiilis ja kappaleen lopussa laukalle lähtevä basso toimii mainiosti.

Perfect Life on upea. Nainen, Joyce Vincent, kertoo elämästään. Rakastan tämän kappaleen tekstiä, soundeja, sointuja ja tunnelmaa.  Joyce Vincent eli täydellistä elämää, ainakin hänestä tehdyn dokumentin mukaan. Hän oli älykäs, kaunis, ”a high flyer” joka tapasi elämänsä aikana julkkiksia kuten Nelson Mandelan, Ben E. Kingin ja Stevie Wonderin.  Kappale tuntuu ehkä hiukan tylsältä aluksi, mutta loppupuolen sointukierto ja melodia avaavat taivaan portit.



Routinessa yhdistyy elektronisuus, ambient ja proge. Ninet Tayeb hoitaa Stevenin kanssa lauluosuudet. Wilson koelaulatti neljää muuta naista, mutta vasta Tayeb kelpasi. Kaksikon äänet sopivat yhteen täydellisesti. Vuorolaulu, joka loppuu huikeaan enkelistemmojen säestämään viimeiseen säkeistöön on neroutta. Erityiskiitosta kaadan tekstin lisäksi myös akkarimelodian,  kitarasoolon ja basson niskaan. Ja paljon kaadankin.  
Home Invasion/Regret #9 –biiseistä  löytyy paljon Pink Floyd -vaikutteita. Alun rähinästä huolimatta. Tältä varmaan olisi kuulostanut Dark Side of The Moon,  jos Nick Mason ja Rick Wright olisivat vetäneet spiidiä äänityksissä. Tämä on komea biisi.  Kuuden minsan kohdilta starttaava synasoolo on täydellisyyttä, jonka perään tuleva kitarasoolo on GFG eli Gift From God. Huikea. Synapörinässä on samaa uhkaavuutta kuin Pink Floydin The Wallissa. Tällaisen kuuntelukokemuksien jälkeen sitä tekisi mieli marssia kauppaan ja sijoittaa kaikki rahani synabassoihin.  Rakastan.  
Transiencen on maaginen.
Levyn päättävässä Happy Returns/Ascendant Here On -kappaleissa Joyce Vincent jättää kaihoisat jäähyväiset maailmalle. Teksti on surullinen, sävellys on jumalainen. Rakastan tätä pinnassa olevaa sähkökitaraa, jonka soolo loppuu kuin seinään ja viimeiset kaksi minuuttia enkelikuoro johdattaa Vincent Joycen viimeiselle matkalle. Matkalle, joka kesti yli kaksi vuotta ennen kuin hänet saatiin haudan lepoon.