lauantai 8. marraskuuta 2014

Pink Floyd - The Endless River


Olen Pink Floyd fani ja keräilijä. Olen fanittanut bändiä 90 – luvun alusta lähtien.  Muistan kun ostin The Division Bell vinyylin ja cdn vuonna 1994 Kotkan Sävelaitasta. Hankin myös kaikki albumin sinkut kaikissa julkaistuissa muodossa. 



The Endless River on äänitetty samaan aikaan kun TDB. Bändin oli tarkoitus julkaista The Big Spliff niminen ambient levy jo tuolloin, mutta jostain syystä se haudattiin.  Nyt Big Spliff materiaali on koottu uudeksi Pink Floyd levyksi. Vihdoinkin.
The Endless River on enemmän kuin hyvä levy. Se on eeppinen levy. Albumi alkaa David Gilmourin kitaraloopilla, jonka päälle tulee Richard Wrightin ääntä haudan takaa haastattelusta vuodelta 1972 “there’s a lot left unsaid”.  Things Left Unsaid luo haikean ja surullisen tunnelman, jota korostaa edesmenneen Wrightin puhe. Richard Wright kuoli syöpään vuonna 2006. Taianomaisen sointukierron päälle Ebow:lla  soitettu akkari toimii todella hyvin. Tuttu soundi Take It Backista. 
A-puolen It’s What We Do on levyn parhaimmistoa. The Endless River albumin työnimi oli It’s What We Do, mutta Pink Floydille tyypillisesti albumia ei nimetä kappaleen mukaan. The Endless River nimi on napattu High Hopesin sanoista.   It’s What We Do on lähes koko Pink Floydin soundimaailma ja iso osa katalogia reilussa kuudessa minuutissa. Kappale on kuin jatke Shine on You Crazy Diamondille, jota korostaa lähes identtinen synaliidi, kuin tuossa vuoden 1975 mestariteoksessa. Nick Masonin rumpukomppi ja fillit vahvistavat tätä fiilistä hienosti. Kappaleen kruunaa  David Gilmourin täydellinen kitarasoundi, joka on sekoitus TDB:tä ja WUWH maailmaa.  
 
B-puolen aloittava Sum on biisi, joka olisi voinut lyötyä The Wallilta. Iso väitös. Synasoundi, basari ja maailma on kuin Another Brick in the Wallin kolmososan puolivälistä. Taustalla suhiseva VCS3 on parhaiten tuttu soundi Welcome to The Machinesta ja On the Run biiseistä.  Se on parhaiten tuttu Pink Floydista.

 

Sumin jatkeena oleva Skins on biisi, joka olisi voinut löytyä Ummagummalta. Palaan tähän myöhemmin lyhyesti.
Myös Unsung on hyvin The Wall henkinen tuotos, jonka perään tuleva Anisina ei yllä parhaimmistoon Floyd tuotannossa. Soolo on tietenkin helvetin hyvä, mutta muuten sointukierto on ehkä hiukan tylsä. Kappaletta parantaa muuten deluxeboksista löytyvä video, jossa David Gilmour soittaa pianoriffiä. Irrallisena kappale toimii paremmin kuin uhkaavan Unsungin perään.
C-puolen aloitus The Lost Art Of Conversation on erinomainen esimerkki Richard Wrightin jazzahtavasta soittotyylistä. Kappale on hieno johdatus Noodle Streetin jazz-tunnelmaan. Pink Floyd on mielestäni ajoittain enemmän jazz-bändi kuin progebändi. Progelle tyypillistä on oudot tahtilajit ja tämän bändin tuotannossa ainostaan Money menee haastavammassa 7/4 tahtilajissa. Jazzia bändi on julkaissut kolmen biisin verran: DSOTM:ltä löytyvä The Great Gig in the Sky, sekä nämä TERin Lost Art ja Noodle Street. Joten Pink Floyd on kolme kertaa enemmän jazz-bändi kuin progebändi.
 

Näin #muuten Gilmourin Lontoossa 31.10. Paina #muuten play ja kuuntele. Tämä on pitkä teksti.

C-puolen päättävä Talkin’ Hawkin’ on myös levyn parasta antia. Kappale on jatke TBD:n Keep Talkin’ biisille, johtuen tietenkin Stephen Hawkinista, joka puhuu molemmissa biiseissä. Talkin’ Hawkin päättyy sanoihin, jolla alkaa Keep Talking. Tämä on iso biisi. Rakastan Nick Masonin taitoa soittaa hitaasti. Väitän, että hitaasti soittaminen on vaikeampaa kuin nopeasti kannuttaminen. Tästä tulee mieleen Dark Side of The Moonin Great Gig in the Sky, johtuen taustalaulaja Durga McBroomin huudosta laulusta.
Allons-y biisin molemmissa osissa on hieno delaykitara, joka tuo mieleen niin The Wallin, kuin myös David Gilmourin kasarilla julkaistun soololevyn About Face.  Allonsien välissä oleva Autumn ’68 on todella hieno ja huomattavasti kiinnostavampi sävellys kuin tämä kaksikko.
Kappale vie Atom Heart Motherin maailmaan. Nick Mason hakkaa gongia, Richard Wright soittaa Royal Albert Hallin kirkkourkuja ja Gilmour fiilistelee kitaralla. Wrightin kirkkourut on nauhoitettu 60-luvun lopussa. Tämä on jumalainen.  Koska kappale kuulostaa niin paljon Atom Heart Motherin tuotokselta, on se sen mukaan saanut myös nimensä, sillä AHM:ltä löytyy Summer '68. David Gilmour ja Roger Waters ovat molemmat haukkuneet useampaan kertaa kyseistä levyä #muuten bändin huonoimmaksi.
D-puolen Calling on sävellyksenä ehkä hiukan ohkainen, mutta tunnelmaltaan vahva. Perään tuleva Eyes To Pearls on kuin Set the Controls for the Heart of the Sun. Samalta kuulostava sointukierto ja varsin samankaltainen komppi vahvistavat mielikuvaa. Uhkaava biisi. Huikea akkarisoundi.
Sitä seuraava Surfacing tuo mieleen TDB:n Poles Apart biisin. Väitän, että Surfacing on Poles Apartin demo.  Soinnut vaihtuvat hitaasti, jopa liian hitaasti korvalle. Taustalaulajat laulavat oooh ja aaaah. Tämä on Pink Floydia!
Albumin päättää ainoa laulettu biisi Louder Than Words. Kappale on David Gilmourin kirjailijavaimon Polly Samsonin sanoittama biisi, joka kertoo Pink Floydista. Kappale alkaa High Hopesista tutulla kirkonkellosamplella.
 
We bitch and we fight
Diss each other on sight
But this thing we do
These times together
Rain or shine or stormy weather
This thing we do
With world-weary grace
We've taken our places
We could curse it or nurse it and give it a name
It's louder than words
This thing that we do
 

Tämä on Pink Floydin joutsenlaulu, jota kuunnellessa koen surua ja iloa. Surua siksi, että tämä on viimeinen kerta kun Nick Mason, Richard Wright and David Gilmour soittivat yhdessä. Iloa siksi, että tämä on mestariteos. Jumalainen biisi. Vuonna 2014 julkaistaan maailman parasta musiikkia. Gilmourin ääni on iskussa, kitarasoolo on huikea ja taustalaulua myöten tämä on Pink Floydia parhaimmillaan. 
The Endless River ei ole Pink Floydin paras levy, mutta se on enemmän kuin erinomainen levy. Albumin tunnelma on ajoittain suurempi kuin sen sävellykset.  Tämä on surullinen ja haikea jäähyväislevy. David Gilmour laulaa ”We’re more than alive” Louder Than Wordsissa. Pink Floyd elää vielä vuonna 2014,  mutta silti tämä on viimeinen Pink Floydin studiolevy. Tietenkin. Richard Wright on kuollut. Tämä on hieno kunnianosoitus upealle soittajalle.
Myös Nick Masonin on vireessä. A Momentary Lapse of Reason on lähes täysin rumpukoneilla tehty ja TDB on varsin kiltti, mutta TERiltä löytyvä Skins palauttaa mieleen pitkätukkaisen raivopäisen rumpalin, joka hakkaa rumpuja kuin parhaimpana Live at Pompeii aikana.
 




Tämä on eeppinen levy. Shine on.