Olen Pink Floyd fani ja keräilijä. Olen fanittanut bändiä 90
– luvun alusta lähtien. Muistan kun
ostin The Division Bell vinyylin ja cdn vuonna 1994 Kotkan Sävelaitasta. Hankin
myös kaikki albumin sinkut kaikissa julkaistuissa muodossa.
The Endless River on äänitetty samaan aikaan kun TDB. Bändin
oli tarkoitus julkaista The Big Spliff niminen ambient levy jo tuolloin, mutta
jostain syystä se haudattiin. Nyt Big
Spliff materiaali on koottu uudeksi Pink Floyd levyksi. Vihdoinkin.
The Endless River on enemmän kuin hyvä levy. Se on eeppinen
levy. Albumi alkaa David Gilmourin kitaraloopilla, jonka päälle tulee Richard
Wrightin ääntä haudan takaa haastattelusta vuodelta 1972 “there’s a lot left
unsaid”. Things Left Unsaid luo haikean
ja surullisen tunnelman, jota korostaa edesmenneen Wrightin puhe. Richard
Wright kuoli syöpään vuonna 2006. Taianomaisen sointukierron päälle
Ebow:lla soitettu akkari toimii todella
hyvin. Tuttu soundi Take It Backista.
A-puolen It’s What We Do on levyn parhaimmistoa. The Endless
River albumin työnimi oli It’s What We Do, mutta Pink Floydille tyypillisesti albumia
ei nimetä kappaleen mukaan. The Endless River nimi on napattu High Hopesin
sanoista. It’s What We Do on lähes koko Pink Floydin
soundimaailma ja iso osa katalogia reilussa kuudessa minuutissa. Kappale on kuin jatke
Shine on You Crazy Diamondille, jota korostaa lähes identtinen synaliidi, kuin tuossa
vuoden 1975 mestariteoksessa. Nick Masonin rumpukomppi ja fillit vahvistavat
tätä fiilistä hienosti. Kappaleen kruunaa David
Gilmourin täydellinen kitarasoundi, joka on sekoitus TDB:tä ja WUWH maailmaa.
B-puolen aloittava Sum on biisi, joka olisi voinut lyötyä
The Wallilta. Iso väitös. Synasoundi, basari ja maailma on kuin Another Brick
in the Wallin kolmososan puolivälistä. Taustalla suhiseva VCS3 on parhaiten
tuttu soundi Welcome to The Machinesta ja On the Run biiseistä. Se on parhaiten tuttu Pink Floydista.
Sumin jatkeena oleva Skins on biisi, joka olisi voinut
löytyä Ummagummalta. Palaan tähän myöhemmin lyhyesti.
Myös Unsung on hyvin The Wall henkinen tuotos, jonka perään
tuleva Anisina ei yllä parhaimmistoon Floyd tuotannossa. Soolo on tietenkin
helvetin hyvä, mutta muuten sointukierto on ehkä hiukan tylsä. Kappaletta parantaa
muuten deluxeboksista löytyvä video, jossa David Gilmour soittaa pianoriffiä.
Irrallisena kappale toimii paremmin kuin uhkaavan Unsungin perään.
C-puolen aloitus The Lost Art Of Conversation on erinomainen
esimerkki Richard Wrightin jazzahtavasta soittotyylistä. Kappale on hieno johdatus
Noodle Streetin jazz-tunnelmaan. Pink Floyd on mielestäni ajoittain enemmän
jazz-bändi kuin progebändi. Progelle tyypillistä on oudot tahtilajit ja tämän bändin
tuotannossa ainostaan Money menee haastavammassa 7/4 tahtilajissa. Jazzia bändi
on julkaissut kolmen biisin verran: DSOTM:ltä löytyvä The Great Gig in the Sky,
sekä nämä TERin Lost Art ja Noodle Street. Joten Pink Floyd on
kolme kertaa enemmän jazz-bändi kuin progebändi.
Näin #muuten Gilmourin Lontoossa 31.10. Paina #muuten play ja kuuntele. Tämä on pitkä teksti.
C-puolen päättävä Talkin’ Hawkin’ on myös levyn parasta
antia. Kappale on jatke TBD:n Keep Talkin’ biisille, johtuen tietenkin Stephen
Hawkinista, joka puhuu molemmissa biiseissä. Talkin’ Hawkin päättyy sanoihin,
jolla alkaa Keep Talking. Tämä on iso biisi. Rakastan Nick Masonin taitoa soittaa hitaasti. Väitän, että hitaasti soittaminen on vaikeampaa kuin nopeasti kannuttaminen. Tästä tulee mieleen Dark Side of The Moonin Great Gig in the Sky, johtuen taustalaulaja Durga McBroomin huudosta laulusta.
Allons-y biisin molemmissa osissa on hieno delaykitara, joka
tuo mieleen niin The Wallin, kuin myös David Gilmourin kasarilla julkaistun soololevyn About Face. Allonsien välissä oleva Autumn ’68 on todella
hieno ja huomattavasti kiinnostavampi sävellys kuin tämä kaksikko.
Kappale vie Atom Heart Motherin
maailmaan. Nick Mason hakkaa gongia, Richard Wright soittaa Royal Albert Hallin
kirkkourkuja ja Gilmour fiilistelee kitaralla. Wrightin kirkkourut on
nauhoitettu 60-luvun lopussa. Tämä on jumalainen. Koska kappale kuulostaa niin paljon Atom Heart
Motherin tuotokselta, on se sen mukaan saanut myös nimensä, sillä AHM:ltä löytyy Summer '68. David Gilmour ja Roger Waters ovat molemmat haukkuneet useampaan
kertaa kyseistä levyä #muuten bändin huonoimmaksi.
D-puolen Calling on sävellyksenä ehkä hiukan ohkainen, mutta
tunnelmaltaan vahva. Perään tuleva Eyes To Pearls on kuin Set the Controls for the Heart of the Sun.
Samalta kuulostava sointukierto ja varsin samankaltainen komppi vahvistavat
mielikuvaa. Uhkaava biisi. Huikea akkarisoundi.
Sitä seuraava Surfacing tuo mieleen TDB:n Poles Apart
biisin. Väitän, että Surfacing on Poles Apartin demo. Soinnut vaihtuvat hitaasti, jopa liian hitaasti korvalle. Taustalaulajat laulavat oooh ja aaaah. Tämä on Pink Floydia!
Albumin päättää ainoa laulettu biisi Louder Than Words.
Kappale on David Gilmourin kirjailijavaimon Polly Samsonin sanoittama biisi,
joka kertoo Pink Floydista. Kappale alkaa High Hopesista tutulla kirkonkellosamplella.
We bitch and we fight
Diss each other on sight
But this thing we do
These times together
Rain or shine or stormy weather
This thing we do
Diss each other on sight
But this thing we do
These times together
Rain or shine or stormy weather
This thing we do
With world-weary grace
We've taken our places
We could curse it or nurse it and give it a name
We've taken our places
We could curse it or nurse it and give it a name
It's louder than words
This thing that we do
This thing that we do
Tämä on
Pink Floydin joutsenlaulu, jota kuunnellessa koen surua ja iloa. Surua siksi, että tämä on viimeinen kerta kun Nick Mason, Richard Wright and David Gilmour soittivat yhdessä. Iloa siksi, että tämä on mestariteos. Jumalainen biisi. Vuonna 2014 julkaistaan maailman parasta musiikkia. Gilmourin ääni on iskussa, kitarasoolo on huikea ja taustalaulua myöten tämä on Pink Floydia parhaimmillaan.
The
Endless River ei ole Pink Floydin paras levy, mutta se on enemmän kuin erinomainen
levy. Albumin tunnelma on ajoittain suurempi kuin sen sävellykset. Tämä on surullinen ja haikea jäähyväislevy.
David Gilmour laulaa ”We’re more than alive” Louder Than Wordsissa. Pink Floyd elää vielä vuonna 2014, mutta silti
tämä on viimeinen Pink Floydin studiolevy. Tietenkin. Richard Wright on kuollut. Tämä on hieno kunnianosoitus upealle soittajalle.
Myös Nick Masonin on vireessä. A Momentary Lapse of Reason on lähes
täysin rumpukoneilla tehty ja TDB on varsin kiltti, mutta TERiltä löytyvä Skins
palauttaa mieleen pitkätukkaisen raivopäisen rumpalin, joka hakkaa rumpuja kuin
parhaimpana Live at Pompeii aikana.
Tämä on eeppinen levy. Shine
on.
Moi Sami,
VastaaPoistaHyvää tekstiä! Nettilevyarviot on haluttua tavaraa (ainakin henk koht) tänä printtien kuolevana aikakautena.
Koira haudattuna: Lähetin n. kk sitten sinulle Tallberginkadulle musavideon (Polanski) muistitikulla. Oletkos jo kerennyt tsekkaamaan ja jos, niin mikä on Tuomio?